Mustekala 06 2014
Abstraktio ja konkretia – Katri Naukkarinen ja Sirpa Päivinen galleria Hippolytessä
Teksti: Paula Korte
Katri Naukkarisen (s. 1984) näyttely valokuvagalleria Hippolytessä lainaa nimensä Paul Celanin
(1920–1970) samannimiseltä runolta So Many Constellations. Naukkariselle runon avaushuokaus
muodostuu hengästyneisyydeksi kaikkien mahdollisten merkitysten ja niiden yhdistelmien edessä.
Tämä onkin näyttelyn pohjavire: uudelleen näkemisen ja merkityksen annon sopimuksenvaraisuuden
pohtiminen. Tarjolla on arvoituksia, vapaata assosiaatiota ja rinnastuksia abstraktiin taiteeseen.
Valokuva on vain osa prosessia, jossa Naukkarisen taide löytää äänensä. Yhtä tärkeäksi nousee
näyttelytilan installointi, joka on oleellinen juuri uudelleen näkemisen mahdollistamisessa. Gallerian
pääsali on yhtä aikaa äärimmilleen jännittynyt ja tyyni kuin herran huone. Naukkarinen on luonut
tilaan tarkkaan harkitun rytmin. Se kuljettaa katsetta työstä toiseen tarjoten vuorotellen kiihkeitä
kirkaisuja ja meditatiivisia levähdyspaikkoja. Ensimmäiseksi katsojan kohtaa takaseinän valtava, punaisen
sävyissä uhkaavana ja autoritäärisenä päällekäyvä Please to Meet You, joka virittää ympärilleen
shamaanisen tunnelatauksen. Vedoksen alla oleva pieni valkoinen koroke, jonka päällä makaa valokuvan
punaista toistava kahtia murtunut kivi, tuntuu olevan jonkinlainen vaatimaton alttari. Onko kivi
uhri vai palvonnankohde?
Samoihin mystiikan tunnelmiin vie valokuvapari Making a Small Circle ja Flock, joka rinnastaa perhealbumin
kuvan metsäretkeläisistä ja siniseen taittavan negatiivin jonkinlaisesta noitapiiristä. Kuvat
liittää yhteen niiden muoto, sillä molemmat esittävät ihmisten muodostamaa ympyrää tai piiriä. Katsoja
olettaa nostalgiseen kultakehykseen suljetun kuvan olevan joko löytökuva tai jonkun nappaama
perhekuva. Tarkempi tarkastelu kuitenkin herättää kysymyksiä: Miksi ryhmä on muodostanut piirin
mättäälle? Keitä nämä ihmiset ovat? He vaikuttavat saman ikäisiltä, mutta mikä heitä oikein yhdistää?
Kuvaa on myös vaikea paikantaa historiallisesti. Milloin tämä tapahtui? Kun ensi vilkaisulla viattomalta
vaikuttava kuva ottaa assosiaatioparikseen pahaenteisen ja tummanpuhuvan kuvan vaaleisiin mekkoihin
pukeutuneista naisista, ajatukset laukkaavat kohti mystiikkaa ja kansanuskontoja. Aivan kuin
katsoja todistaisi jotain rituaalia.
Myös valokuvat Midnight ja Crying Out Loud synnyttävät rinnastuksen. Molemmat leikittelevät valokuvien
esitykseen liittyvien normien kanssa: toinen on ylösalaisin ja toinen kyljellään (viittaan tässä
kuvien asemaan suhteessa todelliseen kuvaesitykselliseen sisältöönsä, molemmat ovat toki oikein
päin teoksina). Näin Naukkarinen tutkii valokuvan mahdollisuuksia abstraktion saralla. Kipeän suomalainen
järvimaisema vertautuu Rothkon maalauksiin synnyttäen suorakulmien ja viivojen täyttämän
abstraktin sommitelman. Samaa yrittää myös Crying Out Loud, mutta kuvan olemukselliset ominaisuudet
pitävät sen liian tiukasti kiinni todellisuudessa.
Abstraktin valokuvan idea on kiintoisa, mutta monesti nähty. Jo Paul Strand (1890–1976) osoitti valokuvan
kykenevän maalauksen veroiseen abstraktioon. Naukkarisen ote abstraktion ideaan tuntuu
olevan jokseenkin harhateillä. Abstraktien maalareiden, kuten Piet Mondrianin (1872–1944), tavoitteena
oli luoda maalauksen keinoin kokemuksellinen esitys maailmasta, joka tarjoaisi katsojalleen
realistista maalausta syvemmän, transsendentaalista tavoittelevan näkymän pyrkien paljastamaan
asioiden olemuksen niiden pinnan tuolla puolen. Samaan sitoutui Strand, jonka minimalistinen todellisuuden
absurdiuden osoittava valokuvaus tarjoaa kouriintuntuvia otteita maailmasta. Naukkarisen
teokset suhteutuvat abstraktioon varsin eri tavalla. Ne ottavat materiaalikseen todellisen maailman,
mutta sen sijaan, että kuvat tähtäisivät paljastamaan todellisuuden todellisuuden takana, Naukkarinen
turvautuu suhteellisen halpaan temppuun ja yrittää tehdä perinteisen realistisista kuvista abstrakteja
leikkimällä vain kuvan orientoinnilla.
Kokonaisuuden puoleensa vetävin teos on ehdottomasti Green Scare. Se miellyttää graafisuudessaan
silmää, joskin tämä saa pohtimaan, miellyttääkö teos vain, koska se tuo mieleen sisustusliikkeen
kangasprintin tai tapettinäytteen. Green Scaren parina toimii Temporalin pehmeä yömaisema
nimeämättömästä tropiikin kaupungista. Kaksikko on tasapainoinen ensimmäisen ollessa kiireinen ja
tekstuurin täyttämä ja toisen raskas ja hidas. Teosparissa tärkeää onkin niiden synnyttämä vedon ja
työnnön, edestakaisen liikkeen tuntu, joka vie katsojan transsiin.
Naukkarisen luoma kokonaisuus on yhtä aikaa hämmentävä ja selvä. Hänen motiivinsa ja tavoitteensa
ovat kirkkaita: ajatuksena on katsoa maailmaa tuorein silmin ja nähdä konventionaalisten merkitysten
sijasta uusia ja yllättäviä merkityksiä. Tämän on tarkoitus tapahtua tuomalla yhteen toisiinsa
liittymättömiä kuvia ja esineitä, jolloin syntyy assosiaatioita ja tarinoita. Vaikka tila kokonaisuutena
lupailee jotakin kiehtovaa, jäävät oivallukset sittenkin vähiin eivätkä teokset tunnu pääsevän lentoon.
Jokin jää uupumaan.
Jos Naukkarinen etsii töissään tietä abstraktioon ja vapaaseen assosiaatioon, on Hippolyten Studiosta
löytyvä Sirpa Päivisen (s. 1965) videoteos Homo Fluctuaris – Kelluva Ihminen varsin konkreettinen
otteessaan. Videossa tukeva nainen kelluu alastomana hotellin uima-altaassa, yksin ja
auringonpalvojien häiritsemättä. Teos tuntuu kajauttavan, että tässä on ihmisruumis: lihaa ja raajoja,
rintoja ja ihraa. Tunnelma altaan ympärillä on kummallinen. Kukaan ei tunnu erikoisemmin reagoivan
alastomaan kellujaan, vaikka näky on hämmentävä. Katsojalle tarjoutuu outo voyeristin asema, jossa
tirkistelemme alastonta naista, mutta samalla tunnumme tekevän sen täysin hänen luvallaan, onhan
kelluja valinnut paikakseen julkisen uima-altaan.
Kellujan liikkeiden seuraaminen osoittautuu rentouttavaksi, on kuin ottaisi itse osaa tuohon painottomuuden
tilaan. Naisen hiukset ovat pehmenneet sametiksi hänen kasvojensa ympärille, hänen
liikkeensä altaassa on verkkaista ja miellyttävää. Samalla teos tekee naisen ruumiin painon tunnun
jotenkin hyvin fyysisesti todelliseksi, mikä on paradoksaalista, sillä vedessä kelluminen lähenee juuri
painottomuuden tilaa. Rintojen laskeutuminen kohti kainaloita ja kehon pieni kallistuma päästä jalkoihin
saa katsojan kovin tietoiseksi omasta ruumiistaan. Video vie ajatuksia yhtäaikaisesti myös elämän
kiertokulun kahteen ääripäähän, syntymään ja kuolemaan. Veden turvallisesti syleilemä ihminen yhdistyy
mielikuvaan sikiöstä, mutta samalla kellujan suljetut silmät ja totaalinen liikkumattomuus saavat
pohtimaan, onko nainen lainkaan elossa. Kiehtovalla tavalla teoksessa ovat läsnä nämä vastakkaiset
olemisen muodot samanaikaisesti. Kysymys jää vastaamatta, sillä video ei paljasta kellujasta mitään
sen enempää, vaan nainen jää ajelehtimaan uima-altaaseen. Konkreettisena ja todellisena.
Katri Naukkarinen, So Many Constellations & Sirpa Päivinen: Homo Fluctuaris – Kelluva ihminen
Galleria Hippolytessä 27.6.2014 asti
Katri Naukkarisen (s. 1984) näyttely valokuvagalleria Hippolytessä lainaa nimensä Paul Celanin
(1920–1970) samannimiseltä runolta So Many Constellations. Naukkariselle runon avaushuokaus
muodostuu hengästyneisyydeksi kaikkien mahdollisten merkitysten ja niiden yhdistelmien edessä.
Tämä onkin näyttelyn pohjavire: uudelleen näkemisen ja merkityksen annon sopimuksenvaraisuuden
pohtiminen. Tarjolla on arvoituksia, vapaata assosiaatiota ja rinnastuksia abstraktiin taiteeseen.
Valokuva on vain osa prosessia, jossa Naukkarisen taide löytää äänensä. Yhtä tärkeäksi nousee
näyttelytilan installointi, joka on oleellinen juuri uudelleen näkemisen mahdollistamisessa. Gallerian
pääsali on yhtä aikaa äärimmilleen jännittynyt ja tyyni kuin herran huone. Naukkarinen on luonut
tilaan tarkkaan harkitun rytmin. Se kuljettaa katsetta työstä toiseen tarjoten vuorotellen kiihkeitä
kirkaisuja ja meditatiivisia levähdyspaikkoja. Ensimmäiseksi katsojan kohtaa takaseinän valtava, punaisen
sävyissä uhkaavana ja autoritäärisenä päällekäyvä Please to Meet You, joka virittää ympärilleen
shamaanisen tunnelatauksen. Vedoksen alla oleva pieni valkoinen koroke, jonka päällä makaa valokuvan
punaista toistava kahtia murtunut kivi, tuntuu olevan jonkinlainen vaatimaton alttari. Onko kivi
uhri vai palvonnankohde?
Samoihin mystiikan tunnelmiin vie valokuvapari Making a Small Circle ja Flock, joka rinnastaa perhealbumin
kuvan metsäretkeläisistä ja siniseen taittavan negatiivin jonkinlaisesta noitapiiristä. Kuvat
liittää yhteen niiden muoto, sillä molemmat esittävät ihmisten muodostamaa ympyrää tai piiriä. Katsoja
olettaa nostalgiseen kultakehykseen suljetun kuvan olevan joko löytökuva tai jonkun nappaama
perhekuva. Tarkempi tarkastelu kuitenkin herättää kysymyksiä: Miksi ryhmä on muodostanut piirin
mättäälle? Keitä nämä ihmiset ovat? He vaikuttavat saman ikäisiltä, mutta mikä heitä oikein yhdistää?
Kuvaa on myös vaikea paikantaa historiallisesti. Milloin tämä tapahtui? Kun ensi vilkaisulla viattomalta
vaikuttava kuva ottaa assosiaatioparikseen pahaenteisen ja tummanpuhuvan kuvan vaaleisiin mekkoihin
pukeutuneista naisista, ajatukset laukkaavat kohti mystiikkaa ja kansanuskontoja. Aivan kuin
katsoja todistaisi jotain rituaalia.
Myös valokuvat Midnight ja Crying Out Loud synnyttävät rinnastuksen. Molemmat leikittelevät valokuvien
esitykseen liittyvien normien kanssa: toinen on ylösalaisin ja toinen kyljellään (viittaan tässä
kuvien asemaan suhteessa todelliseen kuvaesitykselliseen sisältöönsä, molemmat ovat toki oikein
päin teoksina). Näin Naukkarinen tutkii valokuvan mahdollisuuksia abstraktion saralla. Kipeän suomalainen
järvimaisema vertautuu Rothkon maalauksiin synnyttäen suorakulmien ja viivojen täyttämän
abstraktin sommitelman. Samaa yrittää myös Crying Out Loud, mutta kuvan olemukselliset ominaisuudet
pitävät sen liian tiukasti kiinni todellisuudessa.
Abstraktin valokuvan idea on kiintoisa, mutta monesti nähty. Jo Paul Strand (1890–1976) osoitti valokuvan
kykenevän maalauksen veroiseen abstraktioon. Naukkarisen ote abstraktion ideaan tuntuu
olevan jokseenkin harhateillä. Abstraktien maalareiden, kuten Piet Mondrianin (1872–1944), tavoitteena
oli luoda maalauksen keinoin kokemuksellinen esitys maailmasta, joka tarjoaisi katsojalleen
realistista maalausta syvemmän, transsendentaalista tavoittelevan näkymän pyrkien paljastamaan
asioiden olemuksen niiden pinnan tuolla puolen. Samaan sitoutui Strand, jonka minimalistinen todellisuuden
absurdiuden osoittava valokuvaus tarjoaa kouriintuntuvia otteita maailmasta. Naukkarisen
teokset suhteutuvat abstraktioon varsin eri tavalla. Ne ottavat materiaalikseen todellisen maailman,
mutta sen sijaan, että kuvat tähtäisivät paljastamaan todellisuuden todellisuuden takana, Naukkarinen
turvautuu suhteellisen halpaan temppuun ja yrittää tehdä perinteisen realistisista kuvista abstrakteja
leikkimällä vain kuvan orientoinnilla.
Kokonaisuuden puoleensa vetävin teos on ehdottomasti Green Scare. Se miellyttää graafisuudessaan
silmää, joskin tämä saa pohtimaan, miellyttääkö teos vain, koska se tuo mieleen sisustusliikkeen
kangasprintin tai tapettinäytteen. Green Scaren parina toimii Temporalin pehmeä yömaisema
nimeämättömästä tropiikin kaupungista. Kaksikko on tasapainoinen ensimmäisen ollessa kiireinen ja
tekstuurin täyttämä ja toisen raskas ja hidas. Teosparissa tärkeää onkin niiden synnyttämä vedon ja
työnnön, edestakaisen liikkeen tuntu, joka vie katsojan transsiin.
Naukkarisen luoma kokonaisuus on yhtä aikaa hämmentävä ja selvä. Hänen motiivinsa ja tavoitteensa
ovat kirkkaita: ajatuksena on katsoa maailmaa tuorein silmin ja nähdä konventionaalisten merkitysten
sijasta uusia ja yllättäviä merkityksiä. Tämän on tarkoitus tapahtua tuomalla yhteen toisiinsa
liittymättömiä kuvia ja esineitä, jolloin syntyy assosiaatioita ja tarinoita. Vaikka tila kokonaisuutena
lupailee jotakin kiehtovaa, jäävät oivallukset sittenkin vähiin eivätkä teokset tunnu pääsevän lentoon.
Jokin jää uupumaan.
Jos Naukkarinen etsii töissään tietä abstraktioon ja vapaaseen assosiaatioon, on Hippolyten Studiosta
löytyvä Sirpa Päivisen (s. 1965) videoteos Homo Fluctuaris – Kelluva Ihminen varsin konkreettinen
otteessaan. Videossa tukeva nainen kelluu alastomana hotellin uima-altaassa, yksin ja
auringonpalvojien häiritsemättä. Teos tuntuu kajauttavan, että tässä on ihmisruumis: lihaa ja raajoja,
rintoja ja ihraa. Tunnelma altaan ympärillä on kummallinen. Kukaan ei tunnu erikoisemmin reagoivan
alastomaan kellujaan, vaikka näky on hämmentävä. Katsojalle tarjoutuu outo voyeristin asema, jossa
tirkistelemme alastonta naista, mutta samalla tunnumme tekevän sen täysin hänen luvallaan, onhan
kelluja valinnut paikakseen julkisen uima-altaan.
Kellujan liikkeiden seuraaminen osoittautuu rentouttavaksi, on kuin ottaisi itse osaa tuohon painottomuuden
tilaan. Naisen hiukset ovat pehmenneet sametiksi hänen kasvojensa ympärille, hänen
liikkeensä altaassa on verkkaista ja miellyttävää. Samalla teos tekee naisen ruumiin painon tunnun
jotenkin hyvin fyysisesti todelliseksi, mikä on paradoksaalista, sillä vedessä kelluminen lähenee juuri
painottomuuden tilaa. Rintojen laskeutuminen kohti kainaloita ja kehon pieni kallistuma päästä jalkoihin
saa katsojan kovin tietoiseksi omasta ruumiistaan. Video vie ajatuksia yhtäaikaisesti myös elämän
kiertokulun kahteen ääripäähän, syntymään ja kuolemaan. Veden turvallisesti syleilemä ihminen yhdistyy
mielikuvaan sikiöstä, mutta samalla kellujan suljetut silmät ja totaalinen liikkumattomuus saavat
pohtimaan, onko nainen lainkaan elossa. Kiehtovalla tavalla teoksessa ovat läsnä nämä vastakkaiset
olemisen muodot samanaikaisesti. Kysymys jää vastaamatta, sillä video ei paljasta kellujasta mitään
sen enempää, vaan nainen jää ajelehtimaan uima-altaaseen. Konkreettisena ja todellisena.
Katri Naukkarinen, So Many Constellations & Sirpa Päivinen: Homo Fluctuaris – Kelluva ihminen
Galleria Hippolytessä 27.6.2014 asti